Vielä ripaus vihreää

Kuten edellisessä postauksessa kerroinkin onnistuin kadottamaan osan vihreistä käsitöistä, mutta nyt korjaan vahingon.

Pistaasinvihreää Woolia löytyy tästä Minttumaari -kolmiohuivistani, joka aiemmista epäilyistäni huolimatta valmistui hyvissä ajoin ennen keskikesän juhlaa. Huivista tuli iso ja (liian) reikäinen. Syynä on käyttämäni 4½ mm pyöröpuikot, joissa siiman ja puikon risteyskohta vastusti langan liikkumista loppuun asti. Enää en niiden kanssa aio tahia, ellei mitään korjaavaa toimenpidettä puikoille voi tehdä. Voikohan?

Lankaa sain kulumaan reilu 3 kerää. Aloitin neljännen kerän kerroksen alussa kun kolmatta kerää oli jäljellä muutamia metrejä. Paino siis jotakuinkin 150g. Korkeutta huivilla on keskellä noin 90cm.

Minttumaari huivi

  • Malli: Minttumaari Ullasta
  • Lanka: Novita Wool
  • Puikot: 4½ mm karmeat krahnaavat pyöröpuikot
  • Kulutus: ~150g
  • Mukava ja helppo malli neuloa. Pidän mielessä, sillä hieman pienemmän voisi vielä tehdä vaikka takin alla käytettäväksi. Ja koska lankaa jäi vajaa kerä, voisi settiä täydentää viimein jo pitkään mielessä olleilla rinsessa-kämmekkäillä.

    Virkattu puutarhahattuOmenanvihreää puolestaan löytyy tästä puutarhamöyrimiseen tarkoitetusta hellehatusta, jonka virkkasin Novitan Sofia kampanjalangan lopuista. Langan sain kulutettua melkein viimeistä metriä myöden.

    Mitään ohjetta tähän ei ollut, mutta peruspipohan tuo on ja alaosassa aloin leventää lieriä lisäämällä silmukoita mutu:lla. Halusin lieristä tuollaisen lörpön ja tähän olen nyt kokeeksi kiinnittänyt sen virkatulla nyörillä kiinni. Jos nyörin irroittaa, on lieri sopivasti silmien edessä ja estää auringon häikäisyn pihapuuhissa.

    Tänään oli ruokakin vihreää. Hetken saa vielä nokkoskeiton tuoreita aineksia odotella, mutta pinaattikeittokin on yhtä hyvää. Kuvasta puuttuu vielä se perinteinen kananmuna.

    Pinaattikeittoa lounaaksiPinaattikeitto on meillä kaikkien lasten herkku ja kutsumme sitä Voimavillen keitoksi. Itselläni ei ole tästä kuitenkaan yhtä hyviä lapsuusmuistoja kuin omilla pojillani. Nimittäin noin vuonna 1978 ollessani ala-asteen ensimmäisellä luokalla tulin myöhässä hammaslääkäristä kouluruokailuun. Ruokalassa ei ollut ketään muuta kuin iäkäs keittäjä ja minä. Tiukkailmeinen keittäjä seisoi vieressä ja katsoi, että ruoka tulee varmasti syötyä. Minua oksetti, enkä olisi halunnut syödä sitä enkä varsinkaan kananmunaa, mutta en voinut viedä “possukippaan” kun keittäjä sanoi, että keitto pitää syödä. Muistan nieleskelleeni keittoa väkisin oksennus kurkunperällä ja sen kuinka sitten viimeiseksi otin keitossa olleen kananmunan kokonaisena suuhuni ja meinasin tukehtua siihen. Pääsin kuin pääsinkin pois ruokalasta kunnialla, mutta seuraavan kerran uskalsin maistaa tuota keittoa vasta työkaverien pitkällisten maanittelujen jälkeen noin 18 vuotta myöhemmin. Tykkäsin ja sittemmin olen tehnyt sitä kotonakin. En kyllä muista miten koulussa keplottelin pinaattikeittopäivien ohi ;)

    Myöhemmin sitten varmaan jo ollessani yläasteella tai lukiossa tuli eteen sellainen ruoka kuin sipatti, mikä osoittautui toiseksi kammotukseksi. Samoin kuin jo aiemmin bongattu kesäkeitto. Yleensäkin kaikki ruoka missä on lämmintä maitoa tai savustettua lihaa aiheuttaa jonkinlaisia vilunväristyksiä.

    Loimulohta tulollaanTätä kirjoittaessani tuli mieleen kyseä onko Sinulle jäänyt kouluruuista jotain kammotuksia mieleen? Ja oletko päässyt kammoistasi aikuisemmalla iällä ohi? Entä mikä on lempiruokaasi? Minusta melkeinpä parasta mitä tiedän on ukkokullan terijaki-kastikkeella valelema loimulohi ja uudet perunat. Eikä tätä herkkua onneksi tarvitse enää kauan odotellakaan :)

    Iloista viikonvaihteen odotusta kaikille!

    This entry was posted in Neulonta, Virkkaus. Bookmark the permalink.

    13 Responses to Vielä ripaus vihreää

    1. Eija says:

      Juu, kammotus koulussa oli “lapskoi” voiko ruualla enää kamalampaa nimeä olla? Nykyään moinen ruoka tunnetaan nimellä lihaperunasoselaatikko ja sitä pystyy jo syömäänkin…

    2. Pelagia says:

      Minullakin on pinaattikeittomuisto, mutta se on lastentarhan ajalta… Jostain syystä lastentarhassani pinaattikeittoon ei laitettu maitoa, joten voit kuvitella, että se vihreä liemi oli kuin suoraan Harry Potterin tarinoista – yäh! Pakko oli kuitenkin syödä, ja niin minä kuin muutkin saimme keiton keploteltua alas kurkustamme vain runsaan maitomäärän säestyksellä. Muistan, kuinka työnsin lusikallisen keittoa suuhun ja ryyppäsin hetiperään puoli lasillista maitoa kyytipojaksi… Kerran sitten nenäkkäänä viisivuotiaana kysyinkin, että miksi ei sitä maitoa voi siihen keittoon lisätä suoraan, kun kerran sitä kuluu muuten… No, eipähän siitä tulosta ollut, mutta muistan, että koulun maitoon keitetty pinaattikeitto oli taivaallista lastentarhan litkuun verrattuna – ja pinaattikeitto on edelleen herkkujani, samoin kuin omien lasteni!
      Kouluajan ruokakammotuksia oli “räkäpuuro” eli ruisjauhoista keitetty puuro, joka näytti siltä, kuin se olisi tasan niistetty suoraan nenästä lautaselle… ja toinen oli tomaattikeitto, minä kun en ole koskaan kyennyt enkä edelleenkään kykene juomaan tomaattituoremehua (hyvästi “Bloody Maryt”!) ja tomaattikeitto on oikeastaan vain lämmintä sellaista… Huh! Onneksi tomaattikeittopäivinä oli aina kyytipoikana lihapiirakka, sillä ja runsaalla näkkäriannoksella sitä mitenkuten pärjäsi koulupäivän läpi… =)
      Helsingissä kouluni käyneenä meitä ei, ehkä onneksi, ravittu millään perinneruuilla… ;-) Joten sipatit ja lapskoit ovat tulleet vastaan vasta vanhemmalla iällä. Onnekseni tai epäonnekseni lähes kaikki ruoka maistuu minulle – sen huomaa sitten vatsan koostakin!

    3. wiiks says:

      Aikoinaan tökki ihan suunnattomia määriä juustokeitto. Eikä se mene alas vieläkään. ugh.

      Lemppariruoka voisi olla ihan mikä vaan kunhan se on jonkun muun tekemää…. savulohi ja kermaperunat…

    4. Jansky says:

      Kammotus oli ja on edelleen tillilihakastike. Inhottavaa, venyvää, harmaata….

    5. hannis says:

      Meillä oli 70-luvulla keskisuomalaisssa koulussa veripalttua. KAMMOTTAVAA!

    6. risulintu says:

      En kyllä muista koulussa ikinä juustokeittoa Wiiksin tavoin syöneeni, mutta tillilihan muistan (ikävä) kyllä ;) Juu ja ne harmaat kalapullat ja -murekkeen.

      Kouluruuista parasta taisi olla kalapuikot ja perunamuusi ja hernekeitto.

    7. Pia says:

      Kouluruoista kamalimmat muistot tuo tilliliha ja erityisesti sen limainen kastike. Myös kanaviillokki ei kuulunut suosikkiruokiini. Alaluokilta on jäänyt mieleen kesäkeitto, jossa olevaa kukkakaalia en kertakaikkiaan pystynyt syömään. Ja koska ruokalasta ei päässyt ennen kuin lautanen oli tyhjä, siivooja taisi joskus löytää pöydän alta sinne lipsahtaneita kukkakaalinpaloja.

      Herkkuruokaa oli veripalttu ja perunamuusi, kunhan ensin pääsi sen veripaltun ulkonäön kanssa sinuiksi. Ja tietysti kaikkien lasten suosikki makaronilaatikko.

    8. Jee, ruokakammotuksia: perinneruokapäivänä “klimppisoppa”. Vehnäjauhoklönttejä harmaassa perunakeitossa, nam…

    9. Minna says:

      Ruokainhokkeja on KAIKKI kouluruoat. Olin pienenä tosi kranttu ruokien kanssa, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että en ole koskaan syönyt lihaa. Paitsi ihan pienen pienenä ja vähän isompana maistellut. Ja silloin ei kasvisruokia tunnettu – paitsi ehkä just pinaattikeitto ja porkkanaraaste. Vietin ala-asteella monia tunteja jälki-istunnossa kun en syönyt. Meillä ei silloin saanut jättää ruokaa. Sitten keksin alkaa piilottamaan yökköruoat koululaukkuun. Loppui jälki-istunnot.

      Edes ikisuosikit makaroonilaatikko, hernekeitto tai kanarisotto eivät mulle tippuneet. Taisi olla kouluaikana ainoa ruoka minkä söin olla ohrapuuro marjakeitolla. Edelleenkään en syö punaista lihaa. Kana on ainoa mitä saan alas ja senkin täytyy olla sitten sellaista kokolihaa eikä tasan saa ainuttakaan jännettä löytyä, muuten jää ruoka lautaselle. Hankala tapaus :O)

      Kaunis on tuo huivi. Ja kuinka ollakkaan – minäkin sain tuon samaisen mallin eilen neulottua valmiiksi. Olin kahden vaiheilla, että teenkö tuon samaisen vihreän, mutta tein sitten valkoisen. Ei sitten ihan samiksia olla :D Vihreät Woolit päätin säästellä Toivon syysneuleisiin.

    10. risulintu says:

      Minna: Jäin tässä hymyillen miettimään, että onkohan sulla ollut jokin dogibägi siellä koululaukussa vai jokin pussisysteemi? ;D Ei kai nykyisin enää ketään PAKOTETA kaikkea ruokaa syömään? Se on hyvä, että maistaa pitää kunnolla, mutta pakottamisesta tosiaan voi jäädä pitkälliset ikävät ruokamuistot.

      Meillä on kanssa yksi poika, mille liha tuntuu luonnostaan maistuvan todella huonosti. Joskus tosin innostuu grillipihvistä ottamaan, mutta muuten “blokkaa” lihat ruuista pois.

      Pappipuikoissa: koulussa en ole koskaan klimppeihin törmännyt, mutta anoppilassa niitä on yleensä lihakeiton kanssa. Ihan hyvä ovat nuo klimpit olleet, tehty muistaakseni keittoliemeen.

    11. Minna says:

      Kerron nyt sitten sen nolon jutun, että eihän mulla ollut aluksi minkäänlaista pussia koululaukussa kun ruoat sinne mätin. Meni kirjat likaisiksi ja pari laukkuakin vaihtoon. Äiti onneksi ymmärsi ja käski ottamaan muovipussin. Kun en itse sitä älynnyt. Noloa. Muistan, että joskus tuli taskuihinkin tungettua sitä ruokaa. Onneksi ei enää tarvitse :D

    12. TuijaR says:

      Tilliliha, kanaviillokki (YÖKS) ja veripalttuhan (paksua, harmaata mönjää sisältä) ne yököttävät olivat. :/

    13. Pirena says:

      Tulin minäkin vielä kehumaan tuota sun vihreää Minttumaaria. Ihana malli, olen yhden neulonut ja teen toisenkin. Koulussa pienenä en tykännyt kauravavellistä/mehukeitto (sekaisin kuin koiranoksennus, sanottiin). Toinen oli ruispuuro, näitä kahta oli vuoroviikoin maanantaisin -60-luvulla kansakoulussa.